Kirjoittaminen

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Kirjoitan sanomisen tarpeesta, pakosta. Kun minulla on sanottavaa, ohjaan näytelmän tai kirjoitan.

Jo 12-vuotiaana kirjoitin ensimmäisen romaanini ja novelleja ja lehtiartikkeleita syntyi säännöllisesti paikallislehtiin. Työssäni olen jatkuvasti tekemisissä kielen, sanojen ja tarinoiden kanssa. Kun tutustun uuteen näytelmätekstiin siistin sitä jo lukiessani. Turha, liika ja ylimääräinen karsiutuu silmissäni pois kuin itsestään. Olen dramatisoinut novelleista lastennäytelmän ja kirjoittanut lapsi- ja nuorisoteatterin improvisaatioiden pohjalta näytelmiä. Kehittelin myös runoteatteri -konseptin, jossa esitettävät tekstit valikoituivat ryhmälle tärkeistä ja sitä koskettavista runoista. Esitysten repliikit olivat puhtaasti runoa. Tämä toteutustapa herätti ihmetystä ja kiitosta ja minulle taiteilijana se oli virkistävä työskentelymetodi.

Aleksis Kiven päivänä 2015 toteutui viimein lapsesta asti vaalimani unelma: kirjani julkaistiin. Lukuromaani Jumalanpuisto kertoo sukutarinan, jossa kolmekymppinen Silva etsii vastauksia kysymyksiin, joita ei lapsena saanut ääneen esittää. Oman perheen perustamisen äärellä hän rohkaistuu avaamaan suvun sanomattomia salaisuuksia. Tarinassa elämä näyttäytyy vaativana, antoisana ja koskettavana matkana, jolle meidät ovat saatelleet ne, jotka ovat edeltämme jo kulkeneet. Heidät meidän on tunnettava, jotta voisimme omaa tietämme edetä. Jotta osaisimme tuntuvasti askeltaa.

Jumalanpuisto syntyi sekin sisäisestä pakosta, tarpeestani kertoa Silvan ja Laurin tarina. Etsiä vastauksia rakkaudettomaan isä-tytärsuhteeseen, solmia kiinni pitkäaikainen mieltä painanut kysymysten vyyhti. Lisäksi halusin tarjota kirjan sanomaa vertaistueksi niille, jotka ovat ponnistelleet lasisen lapsuuden kourissa ja etsineet syitä vanhempiensa rakkaudettomuuteen.